Eteläafrikkalainen kirjailija André Brink kirjoitti A Chain of Voices -romaanissaan Galant-nimisestä orjasta, joka ei päässyt eroon kahdesta mielikuvasta. Hän näki horisonttiin asti kukkuloita, ja jokainen kukkula oli täynnä ihmisten ja eläinten jälkiä. Hän halusi jättää joukkoon myös oman jälkensä. Toinen Galantin kuva muodostui toisenlaisista jäljistä, muurahaisten tapaisista mustista merkkijonoista valkoisella paperilla, joita hän olisi halunnut ymmärtää. Lukemaan Galant ei ehtinyt oppia, mutta jälkiä hän jätti tullessaan vuoden 1825 orjakapinan johtajaksi.

Äskettäin suomeksi ilmestyneessä Työn historia – mihin käytämme aikamme -teoksessa myös antropologi James Suzman kirjoittaa jälkien lukemisesta. Eteläafrikkalaiselle ju/’hoansi-kansalle paras hetki jälkien lukemiseen on varhain aamulla. ”Eläinten jäljet koristavat Kalaharin aavikkoa toisinaan leikkaavina nauhoina kuin sadalla erilaisella ja erikokoisella fontilla kirjoitetut kirjaimet”, kirjoittaa Suzman. Auringon noustessa jäljet eivät enää erotu hyvin, mutta taitavalle jäljestäjälle maan pinta on yhä kuin ”lukisi lausetta, josta on pyyhitty pois muutama kirjain, tai kuin kuuntelisi tuttuja sanoja vierasperäisesti lausuttuna”. On osattava katsoa maailmaa eläimen näkökulmasta pystyäkseen purkamaan jälkien päällekkäisiä merkityksiä.

Ju/’hoansi-aikuiset eivät suoranaisesti opeta lapsia jäljestämään, vaan lapsia kannustetaan havainnoimaan ympäristöään tarkoin, jolloin he oppivat aikanaan myös jäljestämisen taitoja.

Näin ei toimita kehittyneissä länsimaissa, joissa työhön käytetään monikertainen aika verrattuna metsästäjä-keräilijöihin. Ei katsota matalalle, vaan ylös ohuiden kerrostumien abstraktioihin. Luonnon havainnointi ja systemaattinen luokittelu kehittyi Euroopassa nopeasti 1600-luvun keskivaiheilta lähtien. Filosofi Michel Foucault’n mukaan näin ei käynyt siksi, että olisi opittu katsomaan lähempää ja tarkemmin, vaan koska opittiin rajoittamaan ja pelkistämään havainnoinnin kenttää.

Havaintojen rajoittamista ja pelkistämistä olemme sittemmin oppineet arvostamaan myös johtamis- ja organisaatiopuheessa. On tuotettu mahtipontinen, abstrakti ja luokitteleva kielenkäytön tapa, joka kuulostaa täsmälliseltä, mutta ei viime kädessä sitä ole. Itsestään selvän tuntuiset ”järkevän” tiedon ominaispiirteet ja se, kenellä on lupa sanoa mitäkin, on muuttuvaista. Tilaa voisi olla matalalle katseelle, jolloin olisi helpompi lukea pieniä merkkejä ja katsoa läheltä, mitä organisaatiossa tapahtuu joka hetki.

Jussi Onnismaa

Dosentti, organisaatiokonsultti FINOD, työnohjaaja

 

Organisaatiodynamiikka Finod ry järjestää opintopiirin Muodonmuutoksia työssä. Keskustelun pohjana on antropologi James Suzmanin teos ”Työn historia – mihin käytämme aikamme”. Ajat: la 12.11. klo 10–15; la 14.1. klo 10–15; ti 14.2. klo 17.30–20; to 16.3. klo 17.30–20. Ilmoittautuminen johanna.karatmaa@gmail.com.

– ”Matalasta katseesta”, ks. Peltonen, Matti (1992). Matala katse: Kirjoituksia mentaliteettien historiasta. Helsinki: Hanki ja jää.