Kuukauden kolumni nostaa esiin huomioita organisaatiodynamiikasta ja -ilmiöistä. Kolumneissa tarkastellaan eri aihepiirejä ja katsotaan pintaa syvemmälle, ilmiöiden taustalla vaikuttaviin pohjavirtoihin.

Teksti: Jaakko Kämäräinen

Kuva: Arttu Kokkonen

 

Olen soittanut teini-ikäisestä asti bändeissä. Instrumentikseni valikoitui jo ala-asteella basso. En varsinaisesti halunnut basistiksi, mutta jo silloin sosiaalinen dynamiikka ja muut seikat johtivat siihen, että basso lankesi minun osakseni. Kaikki olisivat halunneet soittaa rumpuja, mutta ryhmän vahvin yksilö valitsi soittimen itselleen. Yhdellä kaverilla oli jo sähkökitara, joten hänestä tuli komppikitaristi. Toinen kaveri soitti viulua, joten hänestä tuli soolokitaristi ja laulaja. Pianon ääreen päätynyt kaveri oli käynyt minua pidempään pianotunneilla. Minulle jäi siis basso.

Olen tästä ryhmästä ainoa, joka päätyi ammattimuusikoksi, joten jonkinlainen johdatus (tai millä nimellä ilmiötä haluaakaan kutsua), ohjasi minua jo tässä kohtaa polulle kulkemaan kohti muusikon ammattia. On kiinnostavaa pohtia, mitkä ominaisuudet luonteessani ja olemisessani ovat johdattaneet minut päätymään basistiksi, työnohjaajaksi ja organisaatioiden kehittäjäksi? Jotain yhteistä pohjavirettä näistä rooleista on mielestäni löydettävissä.

Miksi kirjoitan FINOD ry:n blogissa bändeistä ja basson soittamisesta? Tämä on relevantti kysymys. Työelämää ja erilaisia ryhmiä tutkittaessa ja ihmetellessä bändianalogiat ovat olleet minulle yksi kiinnostava väline hahmottaa erilaisia rooleja ja dynamiikkoja ryhmissä ja organisaatioissa.

Tuttu konteksti auttaa ymmärtämään vastaavia ilmiöitä myös muualla. Organisaatiota voi esimerkiksi verrata orkesteriin tai tiimiä bändiin. Eri kokoiset ryhmät muodostavat soivan kokonaisuuden, joka on tarkoitus saada soittamaan samaa kappaletta. Organisaatiossa jokaisella on oma tehtävä ja rooli, joka on suhteessa kaikkien muiden toimintaan osana kokonaisuutta.

Klassisessa bändikokoonpanossa instrumentteina ovat usein laulu, kitara, rummut ja basso. Rumpali ja basisti muodostavat yhtyeen komppiosaston, joka luo rytmisharmonisen perustan soinnille. Se on kivijalka, jonka päälle musiikki rakennetaan. Kitaristi tuo kokonaisuuteen harmonisen aineksen, joka määrittää sointukierron ja toimii myös tyypillisesti soolosoittajana. Perinteisessä popmusiikissa fokus on eniten yhtyeen solistissa eli laulajassa. Nämä osat muodostavat bändisysteemin, joka muotoutuu omanlaisekseen jäsenten välisessä vuorovaikutuksessa.

Näitä rooleja on kiinnostavaa tutkia organisaatioiden ja tiimien näkökulmasta. Miten luodaan toimivia ryhmiä? Toimivassa tiimissä ei voi olla neljää solistia, eikä neljää basistia. Toimiva tiimi tai työryhmä vaatii tasapainoa, jossa erilaiset vahvuudet ja heikkoudet tukevat toisiaan.

Oman kokemukseni mukaan komppisoittajan työ on usein nöyrää ja jopa näkymätöntä työtä. Yksi maamme arvostetuimmista basisteista sanoi kerran, että basisti on onnistunut silloin, kun kukaan ei sano mitään. Palautetta tulee silloin, jos homma ei toimi tai on soittanut väärän äänen. Basisti mahdollistaa sen, että muut pääsevät esiin ja että musiikki toimii. Jos musiikillinen kivijalka on kelvottomasti valettu, koko talo romahtaa, vaikka julkisivussa olisi kaunis rappaus ja katolla kirkkain kupoli.

Organisaatioanalyyttisesti voi pohtia, ketkä erilaisissa yhteisöissä toimivat mahdollistajan roolissa ja ketkä ovat ulospäin näkyviä hahmoja. Kuka kantaa luonnostaa karismaattisen solistin roolia, kuka määrää tahdin rumpalin lailla, kuka on tiimin luotettava basisti ja kuka taas tyylikäs soolokitaristi?

Myös lava on toimiva analogia tutkia organisaatiodynamiikkaa. Kuka seisoo lavan keskellä eturivissä ja kuka enemmän takavasemmalla. Basistin paikka on usein juuri lavan takaosassa, rumpujen vasemmalla puolella. Tämä johtuu siitä, että oikeakätisen rumpalin hi-hat-symbaalit sijaitsevat useimmiten rumpujen vasemmalla puolella ja ne määrittävät tyypillisesti tarkimmin komppien rytmiikkaa. Basistin on tärkeää kuulla tarkasti, mitä rumpali tekee, jotta yhteinen rytmi voidaan ”lukottaa”. Parhaimmillaan musiikin maaginen svengi syntyy erityisesti rumpalin ja basistin yhteissoitosta.

Pienessä bändikokoonpanossa asetelma lavalla on usein sellainen, että rummut ja basso ovat lavan takaosassa ja kitara ja laulaja ovat lavan etuosassa. Tämä ei ole mikään kiveen kirjoitettu sääntö kaikille, vaan dynamiikkaa voidaan muokata mitä erilaisimmilla tavoilla. Esimerkiksi Red hot chili peppers -yhtyeen basisti Flea, on maailmanluokan eturivin tähti, eikä mikään takarivin nöyrä komppimies.

Bändimaailmassa nähdään säännöllisesti niin sanottuja superbändejä, jotka näyttävät paperilla siltä, että tämän on pakko olla maailman paras bändi, koska se koostuu parhaista yksilöistä. Nämä kokoonpanot ovat kuitenkin harvoin pitkäikäisiä, eivätkä lopulta sitten kuitenkaan edes kovin hyviä. Parhaissa bändeissä epätodennäköisestä ryhmästä muodostuu jotain suurempaa, kuin osiensa summa. Hyvä bändi on emergentti systeemi, joka syntyy osiensa välisessä vuorovaikutuksessa. Yhtyeen jäsenten välille syntyy kenttä, jossa ryhmän jäsenet täydentävät toisiaan ja pystyvät luomaan jotain ainutlaatuista.

Myös organisaatioissa tavoiteltavana tilana voidaan pitää ihmisten, perustehtävien ja roolien välistä tasapainoa, jossa työyhteisö muodostaa kokonaisuuden, joka saa aikaan jotain erityistä ja ainutlaatuista, ja joka on enemmän kuin osiensa summa.