Jussi Onnismaa

Kolme yllättävää kehityskulkua, joilla ehkä on jotain yhteistä: Saksa 1933. Ruskeapaitojen vaalivoittoa edelsi hyperinflaatio ja saksalaisten julistaminen yksin syyllisiksi I maailmansotaan, vaikka muutkin osapuolet lähtivät kunnian kentille ennennäkemättömällä innolla. Toinen tapaus, Neuvostoliiton lakkautuksen jälkeinen raju talousuudistus Maailmanpankin oppien mukaisesti, mikä johti oligarkkien nousuun ja muun väestön kurjistumiseen. Kolmas yllätys 10 vuoden takaa: Trumpin ensimmäinen vaalivoitto. Algoritmien sanoma kantoi hedelmää, kun teolliset työpaikat olivat globalisaation myötä siirtyneet muihin maanosiin.

Mikä näitä tapauksia yhdistää, paitsi liberaalien läntisten johtajien hyväuskoisuus ja historiantajun puute? Väitän, että tunnustuksen puute. Kun ihmisiltä oli viety arvokkuus, politiikassa menestyivät tahot, jotka lupailivat palauttaa arvokkuuden – löydettyään syntipukit.  Syntipukin löytyminen on puhdistava ja voimauttava kokemus.

Amerikkalaissosiologi Richard Sennett puhuu kunnioitusvajeesta, jota hän pitää empatian puutettakin vakavampana ongelmana. Saksalaisfilosofi Axel Honneth puhuu tunnustuksen (Anerkennung, recognition) puutteesta yhteiskunnan patologiana. Ilman tunnustusta, nähdyksi ja kuulluksi tulemista, emme voi rakentua ihmisenä ja täysivaltaisena yhteiskunnan jäsenenä.

Yhteiskunnan rakenteet ovat aina kamppailujen, kiistojen ja valtasuhteiden synnyttämiä kompromisseja. Yhteiskuntakritiikin ja kamppailujen ponnin ei ole pelkkä kapeasti ajateltu oma etu, eivätkä toisaalta vain muodolliset ja abstraktit oikeudenmukaisuuden periaatteet. Tunnustuksen puute on historian kuluessa ollut monesti yhteiskunnallisten kumousten liikkeellepaneva voima.

Rakkaus- ja ystävyyssuhteissa saatu tunnustus luo Honnethin mukaan pohjan itseluottamukselle. Kun yhteiskunta tunnustaa yksilön oikeudellisesti tasavertaiseksi muiden kanssa, syntyy itsekunnioitus. Ihminen näkee itsensä moraalisesti vastuullisena toimijana, jolla on samat oikeudet kuin muillakin. Kolmas tunnustuksen tapa, arvostus, luo itsearvostuksen ja kokemuksen oman panoksen merkittävyydestä yhteiseen hyvään, myös ammattilaisena ja työyhteisön jäsenenä.

Tunnustuksen puute, ikään kuin se olisi kovinkin niukka luonnonvara, tuntuu olevan suomalaisessa työelämässä yleistä. Työntekijöitä ei nähdä eikä kuulla. Arvostuksen tunnetta syövyttää ammatillisuuden maailmaa kolonisoiva puhetapa, joka ei kosketa henkilökohtaista tai työyhteisön kokemusta. Ilmatilaa voi hallita mitätöinti ja pelottelu, mutta saman aikaan toksinen positiivisuus ja tyhjänpäiväinen hypetys.

Esa-Pekka Salosen orkesterinjohtamisen taitoa arvostetaan eri maissa. Hän kertoo säilyttävänsä katsekontaktin myös orkesterin takariviin. Hän ihmettelee aina uudelleen orkesterien sanatonta yhteyttä: ”Kun on läsnä, alkaa tapahtua.” Alkaa tapahtua myös sellaista, mitä Salonen ei vielä ole ehtinyt edes pyytää.

Tunnustuksesta: ks. myös Pinnan alle -podcast, jakso 34 Podcast – Organisaatiopsykologit