Teksti: Leena Unkari-Virtanen
Kuva: Pixabay / Arcaion

Vallassa ovat pähkähullut ruhtinaat, totesi kansanvälisen oikeuden emeritusprofessori Martti Koskenniemi taannoin A-studion haastattelussa. Mutta vielä enemmän kuin suorasukainen toteamus ruhtinaista hätkähdyttää pohdinta siitä, että poliitikkojen on näinä aikoina suorastaan välttämätöntä puhua ” vähän hölynpölyä”.

Koskenniemen analogia tuntui viittaavaan esimerkiksi firenzeläisen Niccolo de Bernando dei Machiavellin (1469–1527) ohjekirjaan hallitsijoille. Siinä Machiavelli kuvaa miten vahva ja häikäilemätön renessanssiruhtinas voi käyttää valtaa piittaamatta vallankäytön vaikutuksista ja seurauksista – siis melko lailla päinvastoin, kuin miten olemme tottuneet odottamaan sopimuksia noudattavan, nykyaikaisen valtionpäämiehen toimivan.

Psykiatri ja psykoanalyytikko Vamik Volkan on pohtinut työtehtävissään kansainvälisiä suhteita, diplomatian sudenkuoppia ja suurryhmän identiteettiä. Suurryhmän identiteetillä hän tarkoittaa subjektiivista tunnetta kuulumisesta miljoonien ihmisten joukkoon ja liittymistä esimerkiksi yhteiseen kansalliseen, etniseen, uskonnolliseen tai poliittiseen ideologiaan. Tällaisen suurryhmän jäsenet eivät tunne toisiaan, mutta he jakavat yhteisen kokemuspiirin, esimerkiksi kielen, varhaisen kasvun olosuhteet, tutut laulut ja leikit, ja myös yhteiset menneisyyden tulkinnat. Ryhmä tunnistaa eroja muihin ryhmiin, ja parhaassa tapauksessa – joista Kyproksella syntynyt, Yhdysvalloissa työskennellyt Volkan nostaa esimerkkinä suomalaisen saunan – tällainen identiteetti tarjoaa rakentavia ja turvallisia vaihtoehtoja minuuden kehkeytymiselle.

Volkan tunnistaa tällaisessa suurryhmässä – kuten Wilfred Bion pienemmässä – eräänlaisia perusolettamustiloja, joissa hyvän arjen suuntautuminen esimerkiksi perheen, työn ja sosiaalisen toiminnan pariin häiriintyy. ”Vaaran merkkejä” Volkanille ovat ulkoisen hyökkäyksen lisäksi esimerkiksi psykologisten rajanvetojen hämärtyminen tai sellaisten poliittisten johtajien toiminta, jotka eivät kykene tai halua tehdä ero todellisten ja kuviteltujen vihollisuuksien välillä. Tällaiset johtajat eivät pyri puheellaan laannuttamaan jännitteitä, vaan käyttävät historian traumoja uhkakuvien kasvattamiseen omiin tarkoituksiinsa.

Puhe ja sanat ovat tärkeitä. Esko Klemelä siteeraa kolumnissaan Leena Krohnia: ”Sanat ovat tekoja”. Olemme tottuneet edes jonkinlaiseen puheen ja tekojen linjakkuuteen niin työyhteisöissä kuin muissa ihmissuhteissa, niin politiikassa kuin diplomatiassa. Volkan pohtii suurryhmän regressiota. Hän toteaa, että suurryhmällä ei ole yksiä ajattelevia aivoja eikä psykologista kehityskaarta, vaan kehitysvaiheet muodostuvat esimerkiksi suurryhmän ”synnyn” mytologisoinnista ja tavoista korostaa jopa vuosisatojen takaisia urotekoja ja traumoja.

Huonon kehityksen lopputuloksena Volkan näkee toiminnan muuttumisen samanlaiseksi kuin uhkaa tuottavan vihollisen toiminta. ”Pähkähullujen ruhtinaiden” vallankäyttö aiheuttaa nykypäivänä tuhoa ja kriisejä siinä missä näiden ruhtinaiden vihollistenkin. Mutta hölynpölypuhetta tuottavat nyt aivan muut kuin nuo ruhtinaat – poliitikot ja diplomaatit. Onko historian pyörä nostanut esiin renessanssiruhtinaiden lisäksi eurooppalaisen identiteetin ”pimeän” puolen, kuten kolonisoinnin oikeutuksen, tai lievemmin, tilan ja puheenaiheiden valtaamisen ja oikeutuksen siihen? Missä ja kuka tuottaa puhetta, joka suhteuttaa toden ja kuvitelmat vihollisuuksista ja oman ryhmän suuruudesta, auttaa ymmärtämään konfliktien mekanismeja ja tukee ratkaisuja, jotka eivät lisää tuhoa?

Mielessä soi Bertolt Brechtin runo 1930-luvulta (suom. Brita Polttila):

Totisesti, minä elän synkkää aikaa.

Mitä aikaa on tämä,

jolloin puhe puista on melkein rikos

koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.

Se, joka levollisena ylittää kadun,

tuskin enää muistaa ystäviään,

jotka ovat hädässä.

Minä olisin kernaasti viisas.

Vanhoissa kirjoissa kerrotaan mitä on viisaus.

Vetäydy maailman taisteluista

ja vietä lyhyt aikasi vailla pelkoa

Tule toimeen ilman väkivaltaa.

Maksa paha hyvällä, luovu toiveistasi, unohda ne!

Totisesti, minä elän synkkää aikaa.

Siinä missä Brecht lukee vanhoista kirjoista ohjeen toiveista luopumiseen, Volkan näkee mahdollisuuden ryhmäprosessien ymmärryksessä. Klemelä jatkaa Volkanin ajatusten hengessä, hän pohtii ajan ja ihmisen kuvan kokoamista pirstaleista ja kätköistä – myös puun takaa.

Me kysymme: Missä olemme, yksilöinä ja yhdessä? Mitä aikaa elämme töissä, kotona, julkisissa keskusteluissa? Tule mukaan keskustelemaan FINODin Valta ja kolonisaatio-iltaan torstaina 7.5.2026 klo 17.30–19.00. Keskustelua pohjustavat Jussi Onnismaa ja Leena Unkari-Virtanen.

Ilmoittautuminen linkin kautta: https://forms.gle/7eURoY8YrXbtPhh5A

Leena Unkari-Virtanen

Lähteet:

A-sudio 20.1.2026. Trumpin vuosi vallassa. Yle. https://areena.yle.fi/1-76655492

Klemelä, Esko 2016. Totisesti … Mitä aikaa on tämä. Psykoterapia (2016), 35(3).

Volkan, Vamik 2009. Large-group identity, international relations and psychoanalysis. International Forum of Psychoanalysis 2009; 18: 206–213.