Kuuntelin kesällä Yle Radio 1 -kanavan ohjelmaa Käännekohdissa, jossa toimittaja Marko Gustafsson haastatteli neuropsykologi Heli Isomäkeä.

Haastateltava siteerasi tanskalaisen teologin ja filosofin, Soren Kiergegaardin, ajatusta: ”Elämän voi elää vain eteenpäin, mutta ymmärtää vain taaksepäin”. Teemme siis elämässä eteenpäin valintoja ilman täyttä varmuutta, mihin ne johtavat ja kokemukset kirkastuvat meille usein vasta ajan kuluttua, taaksepäin ymmärtäen.

Heli Isomäki kertoi myös, että ihmisen aivoissa toiminnanohjausta säätelevät toimeenpanevaverkosto sekä lepotilaverkosto, jotka eivät ole toiminnassa samanaikaisesti. Kun elämme arjen tilanteissa, niin toimintamme jättää aivoihimme muistijälkiä, tunteita ja kokemuksia, joita emme välttämättä hahmota silloin, kun olemme tekemisen keskellä. Niihin voidaan kuitenkin palata myöhemmin lepotilaverkostojen avulla, jolloin ne voivat myös jäsentyä ymmärrykseksi. Ihmisellä on siis aivoissa rakenteet jälkiviisautta varten, jota voisimme kutsua ymmärrykseksi.

Siitä minulla kumpusi ajatus, että miksi organisaatioissa ja työelämässä jälkiviisaus on kovin aliarvostettua? Onko työssä aikaa säännölliselle lepotilaverkostojen aktivoinnille? Aika ja paikka pysähtymiselle ja yhteiselle dialogille sekä arvioinnille, jolloin yhteiset kokemukset, muistijäljet, voivat mahdollistaa yhteisen ymmärryksen ja tietoisuuden vahvistumisen. Tiedolla johtaminen nähdään edelleen usein hyvin kapeasti vain datan keräämisenä ja analysointina. Tietoisuudella johtaminen huomioi myös organisaation hiljaisen tiedon ja tekee samalla näkyväksi työntekijöiden arjen havainnot ja kokemukset. Tarvitsemme organisaatioihin lisää muistijälkiviisautta.

Petteri Mikkola
Työnohjaaja (STOry), organisaatiokonsultti (FINOD)

Kuva Pixabay