Meidän tulee tehdä ja ajatella mahdotonta. Jos vain mahdollinen tapahtuisi, mitään muuta ei tapahtuisi. – Jacques Derrida*

Miten ajatella ja tehdä mahdotonta? Filosofi Jacques Derridalle mahdottoman ajattelu ei tarkoita todellisuudesta irtautuvaa haaveilua. Mahdottoman ajattelu on nykyisen mahdollisen rajojen kyseenalaistamista ja sellaisen tulevaisuuden mahdollisuutta, jota nykyinen järjestelmä ei pysty tuottamaan ja kuvittelemaan omista lähtökohdistaan. Derrida puhui mahdottoman ajattelusta vain pari viikkoa syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen v. 2001 antamassaan haastattelussa. Hän vastusti siinä ajatusta, että vastaus terroriin olisi vetäytyminen turvallisuuden, patriotismin ja koston kollektiivisiin fantasioihin. Hän puhui unien tai unelmien politiikasta ajattelun ehtona: ”Erfinden wir etwas anderes” – Keksitään jotain muuta!

Ekologisen kriisin keskellä kysymys ei ole vain siitä, millaisia tulevaisuuksia osaamme kuvitella, vaan myös siitä, mitä nykyinen työelämä ja talous tekee meille mahdottomaksi kuvitella ja miten elämän arkiset rakenteet ja rutiinit muovaavat ja rajaavat havaintojamme, tulkintojamme ja kuvittelukykyämme. Siitä, mitä organisaatiossa voidaan havaita ja mitä jää näkymättömiin. Ilman unien politiikkaa emme voi suunnistaa tässä ajassa, jos haluamme edistää planeetan kantokyvyn huomioon ottavaa ekologisesti kestävää elämää. Olemme siirtymässä laadullisesti erilaiseen maailmaan, planeetalle, jonka järjestelmät ovat muuttuneet ennakoimattomiksi – kehittyneistä tietokonemallinnuksista huolimatta – ja jossa emme voi ammentaa pelkästään historian opeista. Tarvitsemme uudenlaista, kuvittelukykyyn sidottua oppimista, sellaisten mahdollisuuksien hahmottamista, joita emme vielä tunne.

Lähes kaikilla elämän ja työelämän alueilla olemme vielä pitkään sidottuja fossiilitalouden rakenteisiin ja sen myötä kiinnittyneitä vanhan maailman ajattelu- ja toimintatapoihin. Sanotaan, että on helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu. Niin vaikeaa voi olla kuvitella vaihtoehtoja nykyjärjestelmälle. Käsitteet ’peritty historia’ ja polkuriippuvuus kuvaavat vahvaa sidostamme fossiilisiin, uusiutumattomiin raaka-aineisiin pohjaaviin kulttuurisiin rakenteisiin, jotka kaventavat myös kuvittelukykyämme. Näiden rakenteiden näkeminen ja niiden tuottamien seurausten ymmärtäminen on välttämätön ehto antroposeenin ajan kuvittelukyvylle. Se on kuvittelukykyä, joka ei pakene ilmastokriisin, lajikadon ja keikahtamispisteiden realiteetteja.

Tällainen kuvittelu on tragediatietoista. Voimme puhua myös ns. exnovatiivisesta kuvittelukyvystä (vs. innovatiivisesta), joka kääntää perinteisen, romanttisen luovuuskäsityksen päälaelleen. Siinä missä perinteinen kuvittelukyky nähdään usein rajattomana, tyhjältä pöydältä ponnistavana ja aina jotain uutta lisäävänä voimana – ja samalla edistyksen myyttiä palvelevana positiivisena kykynä – exnovatiivinen kuvittelukyky on luopumisen, purkamisen ja karsimisen luovuutta. Se vaatii epävarmuuden sietokykyä, joka ei ryntää täyttämään kriisien synnyttämää tyhjyyttä uusilla näennäisinnovaatioilla, vaan uskaltaa kuvitella organisaation, joka on elonkehän rajoissa viisaampi.

Kun elämme antroposeenin eli ihmisen muokkaaman planeetan aikakautta, työelämä ei kaipaa luovuushypeä, vaan radikaalisti erilaista, analyyttistä ja tragediatietoista kuvittelukykyä. Se on osa välttämätöntä kestävyyssiirtymää ja ekologista jälleenrakennusta. Kuvittelukyky voi olla planeetan kestävyysrajoista tietoista, mutta säilyttää silti leikin ja luovuuden olemuksensa. Se suuntaa leikin, vapauden ja radikaalin ideoinnin siihen, minkä meidän on uskallettava antaa päättyä. Tällaisella ’negatiivisella kyvyllä’ on omat pitkät filosofiset juurensa ja vakiintunut historia taiteen puolella, jossa tiukkojakin metodisia rajoitteita on käytetty kuvittelun vapauttamiseen ja harjaannuttamiseen. Rajat eivät tapa työyhteisön ja organisaatioiden luovuutta, vaan pakottavat ne ulos tutuista uomistaan ja auttavat jonnekin, minne emme muuten osaisi.

Voimmeko oppia ajattelemaan planeetan kestävyysrajoja luovuuden muotona, joka sinkoaa työyhteisön ajattelun ulos fossiilisokeilta raiteiltaan? Mikä voisi olla ensimmäinen konkreettinen pieni teko, joka rikkoo vanhan rakenteen? Ja saa keksimään jotain muuta.

Helena Ihala

*Jacques Derrida, ”Niemand ist unschuldig”. Haastattelu: Ulrich Raulff, Süddeutsche Zeitung 24.9.2001.
Kuvan mustavalkoversio: Camille Flammarion (1842-1925). L’atmosphère: météorologie populaire, Hachette, Paris, 1888, p. 163. Wikimedia Commons. 

Organisaatiodynamiikka Finod ry ja Metanoia Instituutti järjestävät seminaarin Maailmanloppu ja muita ongelmia nykytaiteen museo Kiasmassa 30.10. Pohdimme yhdessä, miten kuvitella kestävämpiä tulevaisuuksia ja työn muotoja globaalien kriisien keskellä.

Ilmoittautumislinkki:
https://docs.google.com/forms/d/e/1FAIpQLSeb5i6VIzAdSXUmadvZmRxZgv_GxtmLTxWKiUwPYaxmpGCn-Q/viewform
Maailmanloppu ja muita ongelmia 30.10.2026
Seminaarissa on mahdollisuus osallistua opastetusti NELIVÄRINEN UNI -taidenäyttelyyn klo 11.
Opastus on maksuton, sisään pääsee museokortilla. Nelivärinen uni | Nykytaiteen museo Kiasma
Seminaarin hinta: FINODin jäsenille 30 €, muille 80 €.

Lisätiedot: helena.ihala@gmail.com, onnismaajussi@gmail.com